Lisäperehdytän itseäni Libanonin sisällissotaan ja palestiinalaisten tilanteeseen siellä. Siinä onkin synteesin tekemistä, edes omiin tarpeisiin. Taideteokseen ei onneksi tarvitse kirjata lähdeviitteitä, mutta tunnollisena haluaisin ajatella saavani faktat edes subjektiivisen mielipiteen lausumisen kannalta oikein.

Yksi askarruttava ikuisuuskysymys on miksi minä välitän ja jotkut muut eivät? Aika usein tuttavapiirissäni ihmiset vaivaantuvat ja mahdollisesti alkavat vääntelehtiä syyllisyydentuntoisesti kun alan puhua Mosambikissa näkemästäni köyhyydestä tai Libanonin palestiinalaisleireistä ja siitä kuinka sen näkeminen omin silmin muutti käsitystä verrattuna siihen että sen tiesi tiedotusvälineistä. (Tietenkin. Vaikka ei meillä luoja nähköön ole varaa jokaista länkkäriä lennättää asiaa toteamaan omin silmin ja heräämään. Ja tuskin se edes toimisi. Jotkut vaan on mariahcareytä.) Aika usein saa kuulla selityksiä siitä, kuinka ne asiat on niin monimutkaisia, on niin vaikea tietää kuka mitä missä häh, mikä on totta, ja mitäs minä sille nyt kuitenkaan voin tehdä. Aivan kuin sitten ei saisi enää ikinä tehdä mitään kivaa. Luterilaista? Ainakin islamissa rikkaat saavat rauhassa olla rikkaita, kunhan antavat almuja säädettyinä päivinä. No, asian uskonnollinen puoli on sivuseikka. Jopas taas rönsyilen.

Olen siinä mielessä itse tehty ihminen, että meillä kotona, suvussa, siinä sosiaalisessa ympäristössä jossa olen kasvanut, ei ole edes ylioppilaita, saati sitten yliopistoa käyneitä ihmisiä. Vanhempieni parhaat ystävät ovat opettaja ja arkkitehti, pikkukaupungin intelligentsia. Jostain syystä niin pienestä kun muistan, olen lukenut lukenut lukenut ja kysellyt, epäillyt ja ottanut selvää. Mitään erityistä kannustusta siihen ei ole ollut, tai erityistä hyötyä. En esimerkiksi ollut mikään kympin tyttö koulussa, pärjään vain niissä asioissa joista olen kiinnostunut. Itsekuri ja pätemisentarve tuolla alueella puuttuvat. Siksi väitän, kenties virheellisesti, ettei ajattelemaan oppiminen ole mahdotonta, ei edes vaikeaa. Asiaan kuuluu, että joku muu tulee samoista lähteistä aivan eri lopputulokseen kuin minä, ja sen kanssa juuri on elettävä. Mutta siinä vasta onkin sietämistä, että niillä välinpitämättömillä, mammonan keruuseen keskittyvillä paskoillakin pitäisi periaatteessa olla oikeus elää, vaikka niiden kaikentuhoavat arvot ovat enemmän ja enemmän vallalla syösten meidät kaikki kohti katastrofia. Voisko niille vaikka järkätä oman planeetan? 

Omituista sekin, että vasta omien silmien todistus varmisti minut muodostamaan asiasta jonkun varmahkon kannan, etenkin palestiinalaisten suhteen. Sieltä kolkalta erityisesti on niin vaikea saada tietoa, joka ei olisi läpikotaisin kirjoittajansa tarkoitusperien vääristämää.

Niin, miksi minä siis välitän? Aika usein vapaaehtoistyöhön päätyvillä ihmisillä on uskonnollinen kotikasvatus. Niin minullakin. Yhdessä 8-vuotiaana kirjoittamassani aineessa olin halunnut isona lähetyssaarnajaksi (!), luultavasti koska Pohjanmaan korvessa ei muulla syyllä Etelään päädytty. En minä koskaan ollut nähnyt kehitysaputyössä olleita ihmisiä tai entisiä ulkoministeriön virkamiehiä, niitä neekerinkastajia vaan. Tämmöisen taustan omaavalle ihmiselle on ok päteä muiden ihmisten auttamisessa. Oikein kilvoitella siinä. Sen sijaan että vaikka hankkisi isomman auton kuin naapurilla. Ei hullumpaa.

Yksi syy on oman turhamaisuuden lisäksi jonkinasteinen suuruudenhulluus. Maailmassa on virhe, hitto, miten tämän kanssa voi elää, kyllä minä tiedän miten sen pitäisi olla. Ei saa kiusata pienempiään, nyt mä meen ja siivoan kaiken järjestykseen ja sitten kaikki on hyvin ja pysyy. On tällä luonteella yhteistoiminnassa opettelemista. Ihan kuin George W. Bush.

Pienestä asti minua on myös vaivannut jokseenkin ylikehittynyt oikeudentunto, mistä lie sekin peräisin. Epäreiluus on niin väärin.

Luin välikevennyksenä "international bestsellerin" Emergency Sex and other desperate measures (Cain - Postlewait - Thomson) kolmen nuoren YK-työntekijän kokemuksista 90-luvun sotatantereilla Kamputseasta Ruandaan, Somaliasta Liberiaan. Kevyt ja viihdyttäväkin kirja, mutta oli siinä sitäkin mitä hain: samoja "miksi minä, kun ei muut" -kysymyksiä. Pidin siitä, kuinka tekijät eivät peitelleet omaa tyhmyyttään ja itsekkyyttäänkään, sitä, kuinka noihin töihin hakeutumisessakin on pohjimmiltaan jollain tasolla kyse ihmisen omista väännöistä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos lopputulos on hyvä. Ja se onkin jättimäinen JOS. Erilaisista lopputuloksista on kirjassa useita esimerkkejä, ja loppujen lopuksi historiankirjoitus sen asian määrittelee - uudelleen ja uudelleen...

Kirjoittajista hra Thomson kasvoi lähetyssaarnaajaperheessä, hra Cain on juutalainen, jota vaivasi sitkeästi koko oikeustieteen opintojen ajan Harvardissa kysymys mitä hän olisi tehnyt, jos olisi elänyt natsi-Saksassa ja nti Postlewaitin avioliitto oli umpikujassa. Kirjassa käy mainiosti ilmi sekin, kuinka ihminen tottuu lähestulkoon mihin tahansa olosuhteisiin ja aika nopeasti... Kirjassa ei kaunistella vaan kentällä purraan khatia ja pannaan kollegoita. Mutta työ vaatii hintansa. Idealismi karsiutuu, usko haihtuu, pettymykset ovat kovia, kun ihmiset tekevät samat virheet uudelleen ja uudelleen.

Tähänhän ne monet, minun mielestäni älyllisesti laiskat kyynikot ja epähumaanit moraalittomat vetoavat. Että ihmisluonto ei muutu. Mutta minun mielestäni se juuri on syy toimia, eikä tekosyy kääntää kylkeä. Koska me olemme niin onnekkaita.

Puhumattakaan siitä että suunnaton rikkautemme suoraa seurausta siitä, että jotkut toiset elävät äärettömässä köyhyydessä.

Maailma muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin. Sotia ja konflikteja on nyt vähemmän kuin 1900-luvulla. Tuloerot ovat kasvaneet, mutta niin myös lukutaitoprosentit. Aika usein siellä, missä asioihin on satsattu, on saatu aikaan hyviäkin tuloksia, esimerkiksi Angolan aidsvalistuskampanjat. Väestönkasvu ei räjähdäkään. Hyvät uutiset vain eivät ole uutisia, niistä ei revitä kirkuvia otsikoita, se tieto pitää itse kaivaa uutis- ja viihdemetelin keskeltä ja sitä eivät kaikki tee. Se ei silti tarkoita, että asiat olisivat niin huonosti kuin päältä katsoen näyttää.

Joka tapauksessa maailma on pelastettava yksi ihminen kerrallaan.

Näinkö nopeasti unohtui 90-luvun alku, jolloin kylmä sota loppui, sen myötä Berliinin muuri murtui, apartheid loppui ja useat sodat menettivät rahoittajansa. Tilalle saimme verisiä sisällisotia ja kansanmurhia - ex-Jugoslavia, Ruanda, Liberia - , joihin kukaan ei puuttunut, kun ne eivät hetkellisesti kuuluneet kenenkään intressipiiriin. Minusta tuntuu että vasta nyt YK on heräämässä alkuperäiseen rauhanturvaajan rooliinsa. 50 vuoden skleroosi rakenteissaan. Ja siihen päälle yksi epädemokraattinen suurvalta, joka haluaa leikkiä maailmanpoliisia.

Tällä on nyt joku yhteys taiteentekemiseen, mutta se ajatus ei ole vielä valmis.  Ja siirtyneekö ikinä teoiksi.