2019-08-06T08:00:00+03:00 Blog Integration Feed Generator https://anna-jo.vuodatus.net/ Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

Tosikon blogia. Toiset tosissaan miettii, mitä voi ja osaa ja kannattaa tehdä ja suhtautuvat säntillisen kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti sekä, SEKÄ! itsekriittisesti tekemisiinsä. OMG LOL WUT

Pitäisi hankkia yliminä. Semmoinen joka vaatisi että hommat tulee tehtyä ja antaisi arvoa vain saavutuksille. Olisi mukavaa saada enemmän aikaan, kun on tuota aikaa ja ideoitakin. No, tykkään elää stressittömästi. Mukavaa elämää, mutta muistomerkkejä ei sellaisille pystytetä. Olen aina ollut lyhytjänteinen ja nautintovetoinen, mutta parempaan päin on menty. Nykyään uskaltaa uskoa että huominenkin tulee, kun ei o ennenkään kuoltu. Näköalattomaksi oppiminen liittyi varmaan kanssa siihen masennukseen aikoinaan. Miksipä ei siis tässä aikaansaamisasiassakin tapahtuisi edistystä, pikkuhiljaa. Niinkuin kaikessa.

Ekaksi se yliminä vois pistää mut piirtämään vähän enemmän sarjiksia. Sit kans yksi seriproggis ois kiva saada valmiiksi ja lopputyö. Olen huomannut, että pitkäjänteisissä kavereissani on aika paljon entisiä urheilijoita. Mun lapsi joutuu kyllä kanssa sit harrastaan ehkä pitkänmatkanjuoksua tai 50 km hiihtoa. Katotaan nyt. Ja kotoa se ei joka tapauksessa pääse muuttamaan ennenkuin 35-vuotiaana. Kyllä äiti tietää millaiset vaarat siellä maailmalla luuraa. Äiti on niitä kaikkia kokeillut, kahdesti.

Meillä jää kyllä lapsuudenkodissa kanssa aika monet hommat usein vähän vaiheeseen. Mutta ei se ole niin vakavaa, loppujen lopuksi. Ehkä tärkeintä on kuitenkin että on mukavaa. Onnellisuus. En ole päättänyt vielä, miten paljon luterilaisuutta haluan takaisin.  

]]>

2008-01-28T16:53:00+02:00 2019-08-06T07:51:34+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2008/01/tilaukseen-1-kpl-nalkuttavaa-yliminaa Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

]]>

2008-01-28T10:36:00+02:00 2019-08-06T07:51:36+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2008/01/miksi-ahnehdin-tietoa-mutta-se-ei-riita Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

Tässä välissä olin itsellinen. En ikinä halunnut asua kenenkään kanssa. En voinut olla oma itseni, jos joku tuli samalle reviirille. Toisen hengityskin samassa asunnossa häiritsi. Meillä kotona oltiin tuollaisesta aika tarkkoja, kaikilla oma nurkkansa talossa. Ei mitään yhteistä. Ei tehty mitään yhdessä. Erikoista sinänsä, olen jälkeenpäin tajunnut.

Ennen tulin onnelliseksi lähtemällä jonnekin maahan tai matkalle seikkailemaan, ehdottomasti yksin. Omaa rauhaa omien ajatusten kanssa. Aina kun asiat meni kotimaassa puihin, otin lomaa elämästäni. Uusi kaupunki, uusi rakastaja. Jossain vaiheessa päätin, että olisi hyvä juurtua jonnekin ja päätin että se paikka olisi Helsinki. Maailman suurin kaupunki, jossa puhutaan suomea. Jos suurempia olisi, olisin mennyt sinne.

Nyt olen täällä ja huomaan että minusta onkin tullut joku muu. Kiukuttelen ja ikävystyn yksinäni. Kaipaan kavereitani. Skypetän ja lurkkaan feisbuukissa. Helsingissä jo yksi kahvillakäynti kaverin kanssa riittää inspiroimaan moneksi päiväksi!

Ei sitä voi tietää muuttuneensa ennenkuin kokeilee. Sitä jatkaa samojen asioiden tekemistä, joista tuli onnelliseksi ennenkin, ja vasta kokeilemalla huomaa, että oho tuo ei enää toimikaan. Tämä tapahtumajärjestys on sikäli kiitollinen, että hyvä uusi vaihtoehto tuli tilalle ensin ja sitten vasta huomasin että vanha ei enää tyydytä.
  ]]>

2008-01-25T11:55:00+02:00 2019-08-06T07:51:38+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2008/01/jos-on-huono-ihmissuhteissa-niin-ei-ole-pakko Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

Ärsyttää kun en osaa kieltä. Tuntuu turistilta, vaikka olen täällä ennenkin asunut. Mietin, miten kaupungissa on jokaisella omat paikat, kun siellä on vähän pitempään. Missä huivipäämammat käy hammamissa? Miehet pelaa iltaisin korttia keltaisissa kahviloissa. Joku toinen kaupunginosa on ihan toisenlainen. Minä en mene minnekään, koska ei siellä kumminkaan olisi minun kavereitani, niitä joita kaipaan.

On tapahtunut sellaista, että syksyllä lakkasin tuntemasta itseni yksinäiseksi. En enää kärsi siitä, että ei ole suhdetta. Ehkä olen unohtanut, mitä läheisyys on. Joka tapauksessa, mieli on hyvä. Vielä alkusyksystä järkytyin tarkkanäköisen kaverin toteamusta "kyllähän sinä tiedät, että se käy yhä vaikeammaksi, mitä vanhemmaksi tulet". Sitä en olisi halunnut kuulla. Mutta nyt näenkin erilaisia elämiä ympärilläni. On käynyt sama kuin ajatuksissani perheistä: alan vasta nyt huomata erilaiset perheet ympärilläni, ajatella niitä vaihtoehtona, tasavertaisena sellaisena myös omalla kohdallani. Vaikka minun lapsiperhetuttavapiirissäni ns. normaalit isi-äiti-kaksi(tai yksi) lasta -perheet on koko ajan olleet vähemmistönä. En vaan ajatellut sitä omalle kohdalleni. Halusin sen isänkin siihen kuvaan. Mutta mitä ihmettä, se ei mennyt niin, se menikin näin. Mikäs siinä.

Kirjoitin kolmelle (vai neljälle) kirjeen, jossa kerroin että en nyt hae suhdetta. Ihan mukavia miehiä, ei mitään vikaa. Mutta ajatuskin siitä, että pitäisi vielä tutustua johonkuhun, kertoa itsestään, tavat vielä yhdet mahdolliset appivanhemmat... ei koskaan enää. Syvä helpotus. Näinkö helppoa se on kun sen tajuaa. Niinhän se aina menee.

Muutenkin tässä on nyt joku toinen. Mutta siitä lisää huomenna.

]]>

2008-01-24T16:10:00+02:00 2019-08-06T07:51:40+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2008/01/kaatosateen-ropina-kattoikkunoita-vasten Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

Taiteellisessa työssäni innostun jostain asiasta tai saan jonkin oivalluksen tai mitä milloinkin. Aika usein se on joku vaikute, tapahtuma tai vaikkapa uusi tekniikka, josta tohkeentuu. Siitä, että tähän fasinoivaan asiaan tutustuu, menee ainakin itselläni vähintään kuukausia mutta useamminkin vuosia, ennenkuin keksin tavan nivoa sen osaksi ilmaisuani tai se löytää tiensä sinne ihan itse, vaivihkaa. En usko että tätä kypsyttelyprosessia juuri voisi kiihdyttää, vaikka tekisin taiteellista työtä täyspäiväisesti.

Elämässä taas oivallusta edeltää enempi tai vähempi pitempiaikainen epämääräisen tuntuinen epämukavuus. Jokin on vialla, muttei ihan vielä tiedä mikä. Eikä tätä prosessia voi kiihdyttää. Pitää vain olla ja pyöriskellä ja kieriskellä ja odotella että mistäs nyt kiikastaa. Oivallus usein tulee ihan yks kaks, aivan valmiina, ja sitten tietää mitä pitää tehdä, mihin toimeen tarttua. Yhtäkkiä kaikki tuntuu aivan itsestäänselvältä. Vastaus on koko ajan ollut silmien edessä. Kaikki on samoin mutta näyttää ihan toiselta, ihan toisin siis.

Nyt on marraskuu. Epämääräistä epämukavuutta. Mutta se on ihan okei. Kun se tietää, sen sietää.

]]>

2007-11-19T22:41:00+02:00 2019-08-06T07:51:42+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2007/11/teoriasta-kaytantoon Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

]]>

2007-11-05T13:58:00+02:00 2019-08-06T07:51:44+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2007/11/kevyt-pirskahteleva-valoisa Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

Muuten mitään väliä mutta rahat loppuu. Enkä mä mitään apurahoja jaksanu hakea. Ei oo mitään meneillään, ens vuonna varmaan taas ois mut sit ei oo rahaa.

]]>

2007-10-31T20:56:00+02:00 2019-08-06T07:51:46+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2007/10/luonto-kammoaa-tyhjiota Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

En osaa nyt avata tätä tarkemmin, vaikka ajatus on kristallinkirkkaana mielessäni. Täytyy vain siirtää itsensä pois keskiöstä.

]]>

2007-10-12T00:34:00+03:00 2019-08-06T07:51:48+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2007/10/kahden-puhelinsoiton-johdattama-itselleni-mullistava-ajatus-joka-ehka-miellyttaisi-simone-weilia Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

Tapahtui n. kuukausi sitten. En silloin jaksanut kirjoittaa.

Ammatti-ihminen heitti valistuneen arvauksen että on taas depression oiretta meiksissä. Ei se nyt ihan tullut yllätyksenä. Niin en saakaan nukuttua. Niin ei ookaan mikään kivaa. Niin en innostukaan mistään. Niin en jaksakaan mittä. Niin pitäis pitäis pitäiski.

Ja ennen kaikkea, nii tekeekin mieli suklaata.
Niin oonki tehny holtittomuuksia, niin ei tunnukaan missään. Niin oonki unohtanut rutiniit ja tavoitteet ja eläny kesällä ku lehmä kaurahalmeessa.

Inhottavat ajatukset ajattelevat itseään minussa. Tarkastelen niitä, en mene mukaan, mutta siihen menee kaikki voimat. Saan tehtyä vain aivan pakolliset, sillä turhaahan kaikki on kumminkin.

Mitäs nyt tehdään?

Laitoin Happy-hajuvettä, eikö se riitä? Soitin terpalle mutta ajat on varattu kevääseen saakka. Pitää alkaa pitää itselleen taas tiukempaa kuria, pikku pakkoo, ulkoilua, alkamisen ryhtymisen pohtiminen saa nyt jäädä. Aamusta d'n'b soimaan ja kahvia/redbullia ja hommiin työhuoneelle tai ees niiden yrittämiseen. Lapsiasiat ja ura-asiat naftaliinista, urheilu takas kuvioon. Ulkoilu pois. Viina ei sovi mulle, edes kuninkaalliset pikkupöhnät skumppanjalla joka päivä.

Sinne se taas meni, depressio, onneksi. Inhottava vieras. Mutta aika vähillä mennään. Niin vähillä, että yksikin vastoinkäyminen lisää, pienikin, heittää viisarin punaisen puolelle. Toki olen sen tiennytkin, eikä asialle oikein voi nyt mitään. Ei järjesty tähän elämään rahaa ja rakkautta mahtikäskyllä eikä toivomalla. Kaikki keinot käytetään. Jäitä poltellaan. Mutta nyt kun töitä on taas ollut, olen noussut ja riemu lepattaa taas rinnassa, näen syksyn värit, nautin musiikista, toivoa on, uskon huomiseen, teen suunnitelmia. Tai ainakin mietin, mikä olisi pitkän tähtäimen suunnitelmani tällä erää. Se näre johon suunnistaja kiinnittää aina katseensa. Sellainen pitää aina olla.

Rakkautta minä eniten kaipaisin. Niin ollaan yksinäisiä täällä. On se kumma.

]]>

2007-10-10T11:02:00+03:00 2019-08-06T07:51:50+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2007/10/kun-valittajaaineetkaan-ei-enaa-valita Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/

Persepolis on vaikuttava. Seitsemäs kerros on vaikuttava. Sibeliuksen Finlandia on vaikuttava.

Miksi kiinnitän kohtuuttomasti huomiotani narsistisiin syihin tehdä taidetta? Toisten ja omiini. Toisten tapauksessa, mitä se mulle kuuluu, kyllä maailmaan taidetta ja taiteen tekemisen syitä mahtuu. Ja omassani: koska minua kiinnostaa tehdä kantaaottavaa taidetta, miksen sitten tee. Minähän inhoan liiallisia henkilökohtaisia avautumisia yleensäkin. Narsistisia itsetehostusprojekteja, julkista terapiaa. Kirjoittaa hän blogiinsa. (No, en minä kaikesta tänne kirjoita. Roolihan tämäkin on. Enkä muutenkaan väitä olevani mainitusta synnistä vapaa. Silti, väsyttävä piirre.) Sitäpaitsi, mitä siitä, vaikka aktivismin alkuperäinen motivaattori ei olisikaan puhdasotsainen kristillinen halu auttaa lähimmäistä, vaan *shock! horror!* tarve tienata leipänsä /edetä urallaan /syyllisyydentunne /narsismi... lopputulos on se, mikä ratkaisee. (Sivumennen sanoen, helper tourismista on harvoin hyötyä varsinaisille kohteilleen... ei hyvä. Länkkärit, joilla on liikaa rahaa, voisivat kanavoida avustustarpeensa suoremmin kuin lentoyhtiöiden, matkatoimistojen jne. taskuun. Tutkittu juttu.)

Miksi aina kun ajattelen kantaaottavaa taidetta, ajattelen niitä mielestäni kaameimpia, pateettisimpia esimerkkejä. Ja lamaannun. Ja en tee mitään, myötähäpeästä tai pitkästyttämisen pelosta. Sehän vasta olisi kamalan epäkohteliasta ja noloa. Mutta fakta: jonkun mielestähän ne mun jutut on kumminkin puuduttavia. Jos nyt kumminkin keskittyisin siihen, kuinka minulle moni asia on auennut elämyksellisesti taiteen kautta, ja uskoisin siihen, että oma tekemiseni voi hyvässä lykyssä aiheuttaa samaa jollekulle toiselle. 

Säälittävintä on se, jos en tee mitään.

Sanojeni ja tekojeni välillä on ristiriita. Ei mitään uutta auringon alla.

]]>

2007-09-05T01:05:00+03:00 2019-08-06T07:51:52+03:00 https://anna-jo.vuodatus.net/lue/2007/09/taiteen-vaikuttavuudesta-ja-taiteella-vaikuttamisesta Anna-Jo https://anna-jo.vuodatus.net/