maanantai, 28. tammikuu 2008

Tilaukseen: 1 kpl nalkuttavaa yliminää

Kateudella luen esimerkiksi Tosikon blogia. Toiset tosissaan miettii, mitä voi ja osaa ja kannattaa tehdä ja suhtautuvat säntillisen kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti sekä, SEKÄ! itsekriittisesti tekemisiinsä. OMG LOL WUT

Pitäisi hankkia yliminä. Semmoinen joka vaatisi että hommat tulee tehtyä ja antaisi arvoa vain saavutuksille. Olisi mukavaa saada enemmän aikaan, kun on tuota aikaa ja ideoitakin. No, tykkään elää stressittömästi. Mukavaa elämää, mutta muistomerkkejä ei sellaisille pystytetä. Olen aina ollut lyhytjänteinen ja nautintovetoinen, mutta parempaan päin on menty. Nykyään uskaltaa uskoa että huominenkin tulee, kun ei o ennenkään kuoltu. Näköalattomaksi oppiminen liittyi varmaan kanssa siihen masennukseen aikoinaan. Miksipä ei siis tässä aikaansaamisasiassakin tapahtuisi edistystä, pikkuhiljaa. Niinkuin kaikessa.

Ekaksi se yliminä vois pistää mut piirtämään vähän enemmän sarjiksia. Sit kans yksi seriproggis ois kiva saada valmiiksi ja lopputyö. Olen huomannut, että pitkäjänteisissä kavereissani on aika paljon entisiä urheilijoita. Mun lapsi joutuu kyllä kanssa sit harrastaan ehkä pitkänmatkanjuoksua tai 50 km hiihtoa. Katotaan nyt. Ja kotoa se ei joka tapauksessa pääse muuttamaan ennenkuin 35-vuotiaana. Kyllä äiti tietää millaiset vaarat siellä maailmalla luuraa. Äiti on niitä kaikkia kokeillut, kahdesti.

Meillä jää kyllä lapsuudenkodissa kanssa aika monet hommat usein vähän vaiheeseen. Mutta ei se ole niin vakavaa, loppujen lopuksi. Ehkä tärkeintä on kuitenkin että on mukavaa. Onnellisuus. En ole päättänyt vielä, miten paljon luterilaisuutta haluan takaisin.  

maanantai, 28. tammikuu 2008

Miksi ahnehdin tietoa, mutta se ei riitä

Eniten pelkään omaa tyhmyyttäni.

perjantai, 25. tammikuu 2008

Jos on huono ihmissuhteissa niin ei ole pakko

Mulla on laaja ja tiivis kaveripiiri nykyään. Ikinä ennen ei ole ollut, en ole sellaista edes osannut kaivata. Ihan kuin olisin lapsi jälleen, siinä mielessä että ennen koulua olin mielestäni sosiaalinen tyyppi, kun nyt oikein muistelen. Ihan kuin olisin muuttunut enemmän omaksi itsekseni. Muutenkin lapsuus oli onnellista aikaa. Koulu muutti kaiken. Kiusattuna sitä toivoi vain muuttuvansa näkymättömäksi. Tämmöinen silmätikku. Minkä sille voi. Ja pahinta oli se, että ikinä ei jätetty rauhaan. Siinä mielessä hassua, kun aikuisena masennuksesta toipuessa on täytynyt opetella ajattelemaan, että eivät muut koko ajan ajattele sinua, ei muita kiinnosta sinun asiasi. Helpottavaa, ei tarvitse jännittää niin paljoa. Niitä kiinnostaa oma napansa lähinnä. Niinkuin jokaista. Mutta kouluaikoinahan se oli juuri päinvastoin, silloin nimenomaan kiinnosti ja ei jätetty rauhaan.

Tässä välissä olin itsellinen. En ikinä halunnut asua kenenkään kanssa. En voinut olla oma itseni, jos joku tuli samalle reviirille. Toisen hengityskin samassa asunnossa häiritsi. Meillä kotona oltiin tuollaisesta aika tarkkoja, kaikilla oma nurkkansa talossa. Ei mitään yhteistä. Ei tehty mitään yhdessä. Erikoista sinänsä, olen jälkeenpäin tajunnut.

Ennen tulin onnelliseksi lähtemällä jonnekin maahan tai matkalle seikkailemaan, ehdottomasti yksin. Omaa rauhaa omien ajatusten kanssa. Aina kun asiat meni kotimaassa puihin, otin lomaa elämästäni. Uusi kaupunki, uusi rakastaja. Jossain vaiheessa päätin, että olisi hyvä juurtua jonnekin ja päätin että se paikka olisi Helsinki. Maailman suurin kaupunki, jossa puhutaan suomea. Jos suurempia olisi, olisin mennyt sinne.

Nyt olen täällä ja huomaan että minusta onkin tullut joku muu. Kiukuttelen ja ikävystyn yksinäni. Kaipaan kavereitani. Skypetän ja lurkkaan feisbuukissa. Helsingissä jo yksi kahvillakäynti kaverin kanssa riittää inspiroimaan moneksi päiväksi!

Ei sitä voi tietää muuttuneensa ennenkuin kokeilee. Sitä jatkaa samojen asioiden tekemistä, joista tuli onnelliseksi ennenkin, ja vasta kokeilemalla huomaa, että oho tuo ei enää toimikaan. Tämä tapahtumajärjestys on sikäli kiitollinen, että hyvä uusi vaihtoehto tuli tilalle ensin ja sitten vasta huomasin että vanha ei enää tyydytä.
  

torstai, 24. tammikuu 2008

Kaatosateen ropina kattoikkunoita vasten

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Olen taas eri kaupungissa, korkealla korkealla. Pitäisi vaihtaa otsikkokuva (ehkä vaihdankin). Kuudennesta, suomalaisittain seitsemännestä kerroksesta näkyy kaupungin kattojen yli kumpaankin suuntaan ja parvekkeen puolelta joki. Katot eivät kyllä ole yhtä kauniita kuin Pariisissa, eikä ehkä jokikaan. Tämä on erilainen kaupunki. Uudenvuoden ilotulitukset näyttivät paremmilta kun oli täällä samalla korkeudella poksahdusten kanssa. Suosittelen korkeita paikkoja rakettien katseluun!

Ärsyttää kun en osaa kieltä. Tuntuu turistilta, vaikka olen täällä ennenkin asunut. Mietin, miten kaupungissa on jokaisella omat paikat, kun siellä on vähän pitempään. Missä huivipäämammat käy hammamissa? Miehet pelaa iltaisin korttia keltaisissa kahviloissa. Joku toinen kaupunginosa on ihan toisenlainen. Minä en mene minnekään, koska ei siellä kumminkaan olisi minun kavereitani, niitä joita kaipaan.

On tapahtunut sellaista, että syksyllä lakkasin tuntemasta itseni yksinäiseksi. En enää kärsi siitä, että ei ole suhdetta. Ehkä olen unohtanut, mitä läheisyys on. Joka tapauksessa, mieli on hyvä. Vielä alkusyksystä järkytyin tarkkanäköisen kaverin toteamusta "kyllähän sinä tiedät, että se käy yhä vaikeammaksi, mitä vanhemmaksi tulet". Sitä en olisi halunnut kuulla. Mutta nyt näenkin erilaisia elämiä ympärilläni. On käynyt sama kuin ajatuksissani perheistä: alan vasta nyt huomata erilaiset perheet ympärilläni, ajatella niitä vaihtoehtona, tasavertaisena sellaisena myös omalla kohdallani. Vaikka minun lapsiperhetuttavapiirissäni ns. normaalit isi-äiti-kaksi(tai yksi) lasta -perheet on koko ajan olleet vähemmistönä. En vaan ajatellut sitä omalle kohdalleni. Halusin sen isänkin siihen kuvaan. Mutta mitä ihmettä, se ei mennyt niin, se menikin näin. Mikäs siinä.

Kirjoitin kolmelle (vai neljälle) kirjeen, jossa kerroin että en nyt hae suhdetta. Ihan mukavia miehiä, ei mitään vikaa. Mutta ajatuskin siitä, että pitäisi vielä tutustua johonkuhun, kertoa itsestään, tavat vielä yhdet mahdolliset appivanhemmat... ei koskaan enää. Syvä helpotus. Näinkö helppoa se on kun sen tajuaa. Niinhän se aina menee.

Muutenkin tässä on nyt joku toinen. Mutta siitä lisää huomenna.

maanantai, 19. marraskuu 2007

Teoriasta käytäntöön

Semmoista vaan mietin, että oon havainnut asioiden oivaltamisen etenevän eri tavalla työssä ja elämässä.

Taiteellisessa työssäni innostun jostain asiasta tai saan jonkin oivalluksen tai mitä milloinkin. Aika usein se on joku vaikute, tapahtuma tai vaikkapa uusi tekniikka, josta tohkeentuu. Siitä, että tähän fasinoivaan asiaan tutustuu, menee ainakin itselläni vähintään kuukausia mutta useamminkin vuosia, ennenkuin keksin tavan nivoa sen osaksi ilmaisuani tai se löytää tiensä sinne ihan itse, vaivihkaa. En usko että tätä kypsyttelyprosessia juuri voisi kiihdyttää, vaikka tekisin taiteellista työtä täyspäiväisesti.

Elämässä taas oivallusta edeltää enempi tai vähempi pitempiaikainen epämääräisen tuntuinen epämukavuus. Jokin on vialla, muttei ihan vielä tiedä mikä. Eikä tätä prosessia voi kiihdyttää. Pitää vain olla ja pyöriskellä ja kieriskellä ja odotella että mistäs nyt kiikastaa. Oivallus usein tulee ihan yks kaks, aivan valmiina, ja sitten tietää mitä pitää tehdä, mihin toimeen tarttua. Yhtäkkiä kaikki tuntuu aivan itsestäänselvältä. Vastaus on koko ajan ollut silmien edessä. Kaikki on samoin mutta näyttää ihan toiselta, ihan toisin siis.

Nyt on marraskuu. Epämääräistä epämukavuutta. Mutta se on ihan okei. Kun se tietää, sen sietää.